Muutos, niin hyvään kuin pahaan, on ollut minulle aina pelottava asia. En ole koskaan ollut yksi niistä ihmisistä, jotka sukeltavat pää edellä tuntemattomaan (kirjaimellisestikaan, koska olen aivan varma, että minua olisi vastassa se järven ainoa puupölkky) tai lähtevät takki auki maailmalle ilman huolta huomisesta. Usein ison päätöksen edessä aivoni naksahtavat ikään kuin automaattivaihteelle ja alkavat käydä läpi mahdollisia lopputulemia. Asiasta enemmän tietävät kutsuisivat tätä varmaan katastrofiajatteluksi, sillä vaikka vaihtoehtoina voi olla uusia mahtavia kokemuksia ja onnistumisen hetkiä, olen ekspertti pohtimaan mikä kaikki voi mennä pieleen.
Kun minulle selvisi, ettei minun olisi mahdollista saada vuoden vapaata töistä vaan joutuisin irtisanoutumaan, stressasin niin paljon, että valvoin aamuyön tunneille enkä pystynyt syömään kunnolla. Jännitin sitä, teenkö oikean päätöksen. Kannattaako vakituisesta työstä irtisanoutua, löydänkö koskaan enää uutta mukavaa työpaikkaa ja kuinka selviän ilman kuukausittaista palkkaa? Olen myös pohtinut yöllä sängyssä maatessa, että mitäs jos jompikumpi meistä sairastuu matkalla parantumattomaan trooppiseen tautiin (siis sellaiseen, jonka olemassaolosta tiedemiehet eivät ole edes tienneet) tai meidät ryöstetään ja kidnapataan meksikolaisen huumediilerin toimesta. Nämä pelot kuulostavat varmasti ulkopuolisen korvaan typeriltä, mutta minä onnistun jännittämään lähes kaikkea mitä mahdollisesti-saattaisi-ehkä-joskus-tulevaisuudessa tapahtua.
Näistä peloista huolimatta olen tehnyt elämää mullistavia päätöksiä aiemminkin. Noin kymmenen vuotta sitten lähdin yksin Irlantiin opiskelemaan ja koti-ikävästä huolimatta tuo puolikas vuosi on edelleen yksi ikimuistoisimmista. Helsinkiin muutin kahden kuukauden työkeikan perässä, tuntematta kaupungista juuri ketään. Mutta niin töitäni jatkettiin, ystäviä löytyi ja iso, kasvoton kaupunki muuttui kotikaupungiksi. Meillä kaikilla on omat haasteemme ja näinä hetkinä minä kasvoin eniten.
Tälläkin kertaa olen päättänyt, että rohkeus voittaa muutoksen mörön. Vaikka tuleva matka jännittää ja mietin yhä hetkittäin oliko tämä aivan järjetön päätös, haluan toteuttaa tämän unelman ja hypätä jälleen kerran tuntemattomaan. Ja onneksi sitä ei tarvitse tällä kertaa tehdä yksin.
Kuva napattu Facebookista (kuvan lähdettä ei tiedossa)
Täällä kans samasta syystä mennään veteen mieluummin jalat kuin pää edellä
Ja muutoinkin saman tyyppistä ajattelumallia on Millan päässä havaittu esiintyvän. Vuosi sitten sanouduttiin molemmat irti niistä vakkari duuneista ja siitä ne asiat sitten lähtivät rullaamaan ja muuttumaan parempaan (toiselle löytyikin mieluinen työ, josta piti kyllä irtisanoutuakin taas syksyllä). Se ensimmäinen repäsy on pahin ja vaikka hiukset hulmuaa kauhusta välillä, niin repäisemällä itsensä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle, niin saa myös ne mahtavimmat kokemukset 
Ja ne asiat kotiin palatessa vaan sitte järjestyy jotenkin kuitenkin. Avaamme omassa blogissa sitä puolta sitten hieman tarkemmin, kun kotiin paluu on ajankohtainen. Ei onneksi vielä!
Se on niin totta, että ensimmäinen repäisy on pahin! Nyt kun “laastari on kiskaistu”, on fiilis hyvä ja en enää stressaa tästä muutoksesta. Mutta kyllä ennen irtisanoutumispäätöstä piti teipata post it -lappu tietokoneen näyttöön, joka muistutti päivittäin “Why worry things that might happen?” Asioiden lopputulosta ei voi kuitenkaan muuttaa murehtimalla ja tosiaan usein hienoimmat hetket elämässä ovat niitä joiden eteen on tehty töitä.
Hienoa kuulla, että kirjoitatte kotiinpaluusta enemmän. Se kiinnostaa paljon kuinka nopeasti tällaisen matkan jälkeen sopeutuu takaisin arkeen ja miten asiat lähtevät rullaamaan. Mutta ennen paluuta toivotan teille vielä monia kivoja matkapäiviä!